150 vuotta muinaisjäännösten suojelua ja tutkimusta Etelä-Pohjanmaalla

 

Tammikuusta 2020 lähtien Seinäjoen museot, entinen Etelä-Pohjanmaan maakuntamuseo, on toiminut uuden museolain mukaisena alueellisena vastuumuseona, jonka laissa määriteltyihin vastuisiin kuuluvat kulttuuriympäristötehtävästä ja museotoiminnan alueellisesta edistämistehtävästä huolehtiminen Etelä-Pohjanmaan maakunnan alueella. Kulttuuriympäristötehtävää hoitavat museon rakennustutkija ja arkeologi, joka aloitti uudessa virassa tammikuussa 2020. Sitä ennen Etelä-Pohjanmaalla ei ole ollut ”omaa” arkeologia eli maakunta-arkeologia, maakunnan muinaisjäännöksistä vastaavaa, arkeologin koulutuksen saanutta tutkijaa. 

Naapurimaakunnista Pohjanmaalla (Pohjanmaan museo), Pirkanmaalla (Pirkanmaan maakuntamuseo) ja Keski-Suomessa (Keski-Suomen museo) on toiminut maakunta-arkeologi 1990-luvulta lähtien, Satakunnassa (Satakunnan museo) vuodesta 2012. Satakunnan museossa Porissa ja Hämeen museossa Tampereella on tosin työskennellyt arkeologeja muissa tehtävissä jo 1950-luvulta lähtien. Vaasassa ehti muutaman vuoden toimia myös Museoviraston aluetoimisto, jonka henkilökunta käsitti arkeologin, arkkitehdin, rakennustutkijan ja muinaisjäännösten hoidosta vastaavan tutkijan. Pohjanmaan maakunta-arkeologi on aiemmin hoitanut toimialansa virkatehtäviä Isonkyrön, Karijoen ja Teuvan kunnissa, jotka ovat tammikuusta 2020 lähtien kuuluneet Seinäjoen museoiden vastuualueeseen nykyisen maakuntajaon mukaisesti. Kun Kokkolaan, Keski-Pohjanmaan alueelliseksi vastuumuseoksi nimettyyn K. H. Renlundin museoon perustettiin vuosi sitten myös arkeologin virka, pohjalaismaakuntien muinaistutkimuksen ja muinaismuistohallinnon työvoima kolminkertaistui kertaheitolla. 

Tästä näennäisen lyhyestä virkahistoriasta huolimatta tieteellisen arkeologian ja muinaisjäännösten suojelun siemenet kylvettiin Etelä-Pohjanmaalle jo 1860-luvulla, jolloin J. R. Aspelin (1842—1915) teki Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran tuella ensimmäiset tutkimusmatkansa Vaasan lääniin ja julkaisi teoksensa Korsholman linna ja lääni keskiajalla. Aspelin kampanjoi Korsholman linnakummun suojelemiseksi ja dokumentoi maakunnan rakennuskulttuuria ja muinaisjäännöksiä, tarkastaen muun muassa Aapraiminmäen neoliittisen ja pronssikautisen asuinpaikan Seinäjoen Huhtalassa. Vuonna 1871 Aspelin julkaisi Etelä-Pohjanmaan tutkimuksiinsa perustuvan teoksen Kokoilemia muinaistutkinnon alalta I: Etelä-Pohjanmaalta. Aspelin ja aikalaisensa elivät karelianismin ja kansallisromantiikan kulta-aikaa, jolloin suuriruhtinaskunnassa virisi ennennäkemätön kiinnostus Suomen kansanrunouteen ja -kulttuuriin, menneisyyteen ja sen konkreettisiin muistoihin, muinaisjäännöksiin. 

Aspelinin aatteellisina edeltäjinä voidaan pitää 1800-luvun romantiikan ajan moniosaajia Elias Lönnrotia (1802—1884) ja Zachris Topeliusta (1818— 1898), sekä 1700-luvun humanistisen tieteen loistavaa Apolloa, Turun Akatemian professori H. G. Porthania (1739—1804). Porthan oli valanut perustukset lähdekriittiselle menneisyyden tutkimukselle; häntä edeltäneet gööttiläiset historioitsijat olivat etsineet Ruotsin valtakunnan heimojen juuria muun muassa vanhan testamentin kirjoituksista.

Kuva: Aspelinin vuonna 1871 kirjassaan Kokoilemia muinaistutkinnon alalta julkaisema kartta 1500-luvun Etelä-Pohjanmaasta, käsittäen pääpiirteissään nykyiset Pohjanmaan ja Etelä-Pohjanmaan maakunnat. Tihein ja verotetuin asutus on keskittynyt Kyrönjoelle ja rannikolle. Kuvalähde: Kansalliskirjasto (public domain).

1800-luvun loppuun mennessä nykyisten Pohjanmaan ja Etelä-Pohjanmaan maakuntien alueen muinaisjäännösten inventointi oli päässyt hyvään vauhtiin vuonna 1870 perustetun Suomen Muinaismuisto-Yhtiön (nyk. Suomen Muinaismuistoyhdistys) käynnistettyä systemaattisen arkeologisen ja etnografisen keruutyön Suomen suuriruhtinaskunnassa. Hieman Muinaismuistoyhdistyksen jälkeen perustettu valtion Muinaistieteellinen toimisto on vaihtuvin nimin, vuodesta 1908 lähtien nimellä Muinaistieteellinen toimikunta ja vuodesta 1972 lähtien nimellä Museovirasto, jatkanut arkeologisten perusinventointien tekemistä läpi 1900-luvun, aina 2000-luvun alkupuolelle saakka. Nykyään inventointeja tehdään lähinnä kaavoituksen yhteydessä ja kokonaisten kuntien perusinventoinnit ovat jääneet historiaan. Perus- eli kuntainventointia ei ehditty tehdä nykykunnista Alajärvellä ja Vimpelissä, entisistä kunnista Jalasjärvellä ja Ylistarossa. Varsinkin 1900-luvun toisella puoliskolla arkeologisissa perusinventoinneissa tosin keskityttiin lähinnä esihistoriallisten muinaisjäännösten ja löytöpaikkojen tarkastamiseen, koska historiallinen aika (noin 1200—1300 alkaen) miellettiin etunenässä kansatieteen eli etnologian tutkimuskentäksi. Tällaista kulttuuriperinnön työnjakoa eivät 1800- ja 1900-lukujen vaihteen inventoijat harrastaneet, minkä johdosta heidän inventointiraportteihinsa on arkeologisen tiedon lisäksi talletettu runsaasti suullista perimätietoa ja tietoa historiallisen ajan muinaisjäännöksistä, kuten autioituneista kylänpaikoista ja erilaisista vanhan kansan uhripaikoista. 

Jo kauan ennen Aspelinia Pohjanmaalle oli levinnyt heräävä antikvaarinen kiinnostus muinaisjäännöksiin. Vuonna 1666 Ruotsin valtakunnassa perustettiin antikviteettikollegio ja säädettiin ensimmäinen arkeologista kulttuuriperintöä koskeva asetus, Placat och påbud om gamble monumenter och antiquiteter. Asetus määräsi linnanraunioiden ja hautakumpujen kaltaiset, valtakunnan historiasta kertovat muinaismuistot rauhoitetuiksi. Valtakunnassa heräävän antikvaarisen intressin toimeenpanijana oli useimmiten Turun Akatemiassa ja muissa perinteikkäissä opinahjoissa koulutettu papisto — näin myös Isonkyrön seurakunnassa, jossa kirkkoherra Israel Alftanus (1632—1712) keräsi muun muassa Leväluhdasta löytyneitä ihmisluita koskevia tietoja 1670-luvulla. Nykypäivänä, 350 vuotta Alftanuksen jälkeen, on Leväluhta yhä ajankohtainen, ja Alftanuksen oma tarinakin on saanut jatkoa, sillä arkeologi Markus Hiekkanen löysi Alftanuksen hautakiven katkelman Isonkyrön kirkkomaalle kaivetusta kaapeliojasta vuonna 1994. Alftanuksen aikalainen Elias Brenner (1647—1717) oli Isonkyrön omia poikia ja teki uransa antikviteettikollegiossa ja antikviteettiarkistossa edistäen muun muassa numismaattista keruutyötä. Muita antikvaarista kiinnostusta osoittaneita pappismiehiä Pohjanmaalla olivat myöhemmät Laihian kappalainen Israel Reinius (1699—1771) ja Lappajärven kirkkoherra Jacob Fellman (1795—1875).

Kuva: Isonkyrön Leväluhta Alfred Hackmanin valokuvaamana vuonna 1894. Kuvalähde: Museovirasto. CC BY 4.0.

Etelä-Pohjanmaan ensimmäisiin tieteellisiin kaivaustutkimuksiin lukeutuvat Oskar Ranckenin johtama kaivaus Isonkyrön Leväluhdassa vuonna 1886 ja H. J. Heikelin kaivaus Ilmajoen Piirtolan kivikautisella asuinpaikalla vuonna 1899. Kaivauksia Leväluhdassa ja muilla muinaisjäännöksillä jatkettiin 1900-luvun alussa Muinaistieteellisen toimikunnan voimavaroin. Kaivaushavaintojen ja –löytöjen perusteella tulkittiin, että Leväluhdan peltojen paikalla olleeseen suohon on haudattu ihmisiä merovingiajalla (n. 550—800). Hautapaikan omituisuuden vuoksi on arveltu, että suohon on syösty orjia tai muita onnettomia, jotka eivät ole ansainneet tulla tuhkatuiksi ajanjaksolle ominaiseen tapaan Kyrönjokivarren kallioille ja rantatörmille rakennettuihin röykkiöhautoihin tai hautakenttiin. Sittemmin käsitys Leväluhdasta on tarkentunut varsinkin Helsingin yliopiston yhä käynnissä olevien, poikkitieteellisten tutkimusten myötä. Nykykäsityksen mukaan paikalla on ollut lampi, johon on haudattu vainajia vuosisatojen ajan keskisellä rautakaudella (n. 300—800). DNA- ja stabiili-isotooppianalyysien avulla on voitu tutkia jopa vainajien perimää ja ruokavaliota. 

Isossakyrössä tutkittiin 1900-luvulla myös muita merkittäviä pronssi- ja rautakautisia kalmistoja. Sakari Pälsi, Alfred Hackman ja C. A. Nordman tutkivat 1920-luvulla Isonkyrön Pukkilan 500—800-lukujen polttokalmistoa kaivauksin, joissa saatiin esiin muun muassa rikkain hauta-antimin varustettu venehauta. Haudan on tulkittu kuuluneen veneessään poltetulle päällikölle. Esko Sarasmo ja Toivo Vuorela tutkivat esihistoriallisia hautaröykkiöitä Napuen taistelun muistomerkin vieressä Isonkyrön Kaaminmäellä sekä Niemenmaanmäellä ja Ella Kivikoski Isonkyrön Rinta-Ulvisen polttokenttäkalmistoa 1930-luvulla. Suurin osa seudun pronssi- ja rautakauden muinaisjäännösten kaivaustutkimuksista on kuitenkin tehty Pohjanmaan puolen naapurikunnissa, Laihialla, Vähässäkyrössä ja Vöyrillä, jonne asutuksen painopiste on siirtynyt maankohoamisen vaikutuksesta.

Kuva: Ylistaron Troiharissa tutkittiin kivikautisen asuinpaikan kulttuurikerrosta elokuussa 2010. Kuva Janne Rantanen.

Nykyisen Etelä-Pohjanmaan alueella on sen sijaan tehty runsaasti kivikautisten muinaisjäännösten tutkimuskaivauksia. Huomattavimpien kivikautisten tutkimuskohteiden joukkoon lukeutuvat Alajärven Rasin mesoliittinen asuinpaikka, Kyrönjoen muinaisella suulla sijainnut Ilmajoen Västinharjun neoliittinen keskusasuinpaikka, vasarakirveskulttuurin hautapaikka Kauhavan Perttulanmäellä, Lapuan Pitkämäen kivikautinen savenvalajan paja ja 1970—80-luvuilla tutkitut neoliittiset asuinpaikat Isokangas ja Timonen Evijärvellä muinaisen Ähtävänjoen suulla. Ville Luhon johdolla on tutkittu myös useita kivikautisia asuinpaikkoja Jalasjärvellä, Kurikassa ja Teuvalla. Maakunnan toistaiseksi viimeinen tutkimuskaivaus on tehty vuonna 2010 Ylistaron Troiharissa, Isosaaren yli 4500 vuotta vanhalla nuorakeraamisen ja pöljänkeraamisen kulttuurin asuinpaikalla. Etelä-Pohjanmaan esihistoriaa on käsitelty kattavasti ja yleistajuisesti Peter Holmbladin ja Mikael Herrgårdin (2013) teoksessa Luolamiehistä talonpojiksi – Pohjanmaan muinaisuus sanoin ja kuvin. 

Vaikka arkeologisia kaivaustutkimuksia on tehty viime vuosina säästellen, ei Etelä-Pohjanmaan asutushistoriallista kokonaiskuvaa, saati sen yksityiskohtia, ole suinkaan selvitetty perin pohjin. Uusin tutkimuksin ja tutkimusmenetelmin voi esimerkiksi saada lisätietoa heikosti tunnetusta myöhäisrautakauden ja keskiajan alun asutuksesta. Tieteellisestikin merkittäviä esinelöytöjä tulee tietoomme muun muassa viime vuosina suosiota saaneen metallinetsinharrastuksen myötä. Toisaalta arkeologiseen kulttuuriperintöön, oli kyse sitten esihistoriallisista kalmistoista tai historiallisen ajan raunioista, ei tarvitsekaan suhtautua pelkkänä tieteellisenä lähdeaineistona, vaan myös maakuntamme asuin- ja kulttuuriympäristön rikkautena, menneiden polvien kädenjälkenä maisemassa. Seinäjoen museot jatkaa arkeologisen kulttuuriperinnön vaalinnan ja tutkimuksen vuosisataista työtä Etelä-Pohjanmaalla. Tulevissa blogikirjoituksissa esitellään museon ajankohtaisten asioiden lisäksi yksityiskohtaisemmin maakunnan muinaisjäännöksiä.

 

Janne Rantanen 

maakunta-arkeologi

Lähteet

Hiekkanen, Markus 1995. Kertomus kaapeliojan kaivamisen arkeologisesta valvonnasta Isonkyrön vanhalla kirkolla elokuussa 1994. Museovirasto, rakennushistorian osasto. 

Holmblad, P., Herrgård, M., Herrgård, M. & Vanhanen, S. 2013. Luolamiehistä talonpojiksi: Pohjanmaan muinaisuus sanoin ja kuvin. Vaasa: Scriptum. 

Härö, M. 1984. Suomen muinaismuistohallinto ja antikvaarinen tutkimus: Muinaistieteellinen toimikunta 1884—1917. Helsinki: Museovirasto.

Klinge, Matti 2018. Topelius, Zachris. Kansallisbiografia-verkkojulkaisu. Studia Biographica 4. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. (viitattu 4.3.2021)

Kujala, Erja 2001. Fellman, Jacob. Kansallisbiografia-verkkojulkaisu. Studia Biographica 4. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. (viitattu 4.3.2021)

Majamaa, Raija 1997. Lönnrot, Elias. Kansallisbiografia-verkkojulkaisu. Studia Biographica 4. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. (viitattu 4.3.2021)

Meinander, C. F. 1950. Etelä-Pohjanmaan historia I. Esihistoria. Etelä-Pohjanmaan historiatoimikunta.

Museolaki 314/2019.  https://www.finlex.fi/fi/laki/alkup/2019/20190314

Salminen, T. 2001. Aspelin, Johan Reinhold. Kansallisbiografia-verkkojulkaisu. Studia Biographica 4. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. (viitattu 26.2.2021)

Tarkiainen, Kari 2012. Porthan, Henrik Gabriel. Kansallisbiografia-verkkojulkaisu. Studia Biographica 4. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. (viitattu 4.3.2021)

Virrankoski, Pentti 2000. Reinius, Israel. Kansallisbiografia-verkkojulkaisu. Studia Biographica 4. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. (viitattu 4.3.2021)

Väänänen, Kyösti 2011. Israel Erici Alftanus. Turun hiippakunnan paimenmuisto 1554—1721 -verkkojulkaisu. Studia Biographica 9. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. (viitattu 4.3.2021).

Wessman, A. et al. 2018. Hidden and Remote: New Perspectives on the People in the Levänluhta Water Burial, Western Finland (c. AD 300–800). European Journal of Archaeology 21 (3) 2018, s. 431—454.