Vihreää Väriä -näyttely Etelä-Pohjanmaan museossa 13.10.2023 - 24.3.2024

Etelä-Pohjanmaan museossa esillä oleva vaihtuva näyttely nimeltään ”Vihreää väriä” kertoo värjäämisestä luonnonväreillä. Näyttelyn on koostanut Suomen käsityön museo, joka sijaitsee Jyväskylässä. Näyttely on viimeistä kertaa julkisesti esillä ja se päättyy 24.3.2024. Näyttelyn kantavana ajatuksena on värjäyksen historian, sen nykyisyyden ja tulevaisuuden esittely.

Näyttely on pääasiassa koostettu värjätyistä lankanäytteistä, jotka on sidottu pyöreään muotoon aina yksi kasviväri kohdallaan. Näyttelyssä on esillä myös toisenlaisia värjäysnäytteitä, ja ne koostuvat sekä käsitöistä että taideteoksista. Esimerkiksi näyttelyn sisääntulossa on suuri kasvivärjätty yhteisöryijy, jossa on liitetty yhteen kymmenittäin erilaisia pieniä ryijyjä. Tämä yhteisöryijyn nimellä olevan teoksen ovat tehneet värjärikillan jäsenet.   

 Näyttelyssä asiakkaita vastaanottaa tämä Värjärikillan yhteisöryijy, joka on tehty killan juhlavuoden kunniaksi vuonna 2021.

Suomen kielessä sana väri tarkoittaa kahta asiaa, itse väriainetta ja silmin nähtävää esineen väriä. Kun puhutaan värjäämisestä, niin silloin tarkoitetaan materiaalin värjäämistä läpi koko aineksen. Sen sijaan maalaamisessa väri jää pintaan. Värjäämisen historia on yhtä pitkä kuin lankojen tekemisen historia. Jo 30 000 vuotta sitten värjättiin lankaa Georgiassa ja sinistä indigoväriä käytettiin Perussa noin 6200 vuotta sitten. Suomessa värjättyjä tekstiilejä tunnetaan ainakin pronssikaudelta lähtien.

Yksi näyttelyssä olevista kasvivärjätyistä erikoisuuksista on Kris-Tiina Valolahden tekemä ja värjäämä ”Metsästäjän viitta”. Reunakuviot symboloivat karttakuvioita, joita oli Olaus Magnus Gothuksen teoksessa Pohjoisten kansojen historia vuonna 1555. Värjäyksessä on käytetty punasipulinkuoria, koivunlehtiä ja rautaa. 

Suomessa kasvivärjäykseen käytettiin pitkään niitä kasveja, joita oli ympäristöstä saatavilla. Kanervat, puun lehdet, kävyt ja muut väriä luovuttavat kotoperäiset kasvit loivat hillityn värimaailman, jonka päävärit olivat vihreän ja ruskean eri värisävyt. Vain hyvin harvat kasvit luovuttivat muita värejä, varsinkin sinistä. Sinistä saatiin värimorsingosta, mutta sekin oli pääasiassa rannikkoalueiden kasvi. Hyvänlaatuista punaista saatiin verihelttaseitikistä, mutta sen kerääminen oli mahdollista vain syksyisin ja kuivumisessa se menetti suurimman osan painostaan. Kuitenkin se luovuttaa hyvin väriä, noin 30 grammaa kuivattua verihelttaseitikkiä värjää 100 grammaa villalankaa.

Kasvivärjäyksessä voidaan käyttää myös sieniä, kääpiä ja jäkäliä. Vasemmalla oleva verihelttaseitikki luovuttaa runsaasti punertavaa väriä ja oikealla oleva okrakääpä antaa violettia väriä, joka on yleisesti tunnettu kuninkaallinen väri.

Eläinkunnasta saatavia värejä oli vähän mutta eläinperäiset kuidut kuitenkin värjäytyvät hyvin. Suomessa käytettiin tarkasti kaikki hyödyksi, jopa eläinten karvat, kun tehtiin lankaa. Kasvikunnasta saatavia kuituja ovat esimerkiksi puuvilla, pellava ja hamppu. Kasvikuitujen värjääminen oli vaikeampaa mutta toisaalta ei ollut oikein mitään syytä värjätä esimerkiksi pellavaa, kun villa oli muutenkin mukavampi materiaali vaatteisiin.

Yksinkertaisimmillaan väri saatiin kiinnitettyä lankaan keittämällä ensin väriliemi ja laittamalla langat siihen. Tässä menetelmässä väri ei tarttunut kovin hyvin lankaan. Jossain vaiheessa väriaine opittiin kiinnittämään lankaan metallisuolojen avulla, ja tätä menetelmää alettiin kutsua puretukseksi. Yleisin aine, jota puretuksessa käytetään, on aluna. Aluna on kaksoissuola, jossa on alumiinia ja kaliumia. Ennen alunaa käytettiin esimerkiksi suolaheinää puretuksessa.

Puretuksessa on tarkoituksena se, että väriaine kiinnittyy paremmin kuituun, kirkastaa väriä ja pitää värin hyvin kiinni kuidussa. Menetelmä on helppo, koska työvaiheita ei ole kovin montaa. Ensin tehty aluna-vesiseos kaadetaan suurempaan määrään vettä, lankavyyhdet laitetaan märkinä tähän seokseen ja keitetään 80 asteiseksi. Tunnin keittämisen jälkeen langat huuhdellaan ja laitetaan kasviväriliuokseen. Lämpö nostetaan hitaasti jälleen 80 asteeseen ja sekoitellaan tunnin ajan. Langat voidaan jättää väriliuokseen siksi aikaa, kun se jäähtyy. Sitten langat huuhdellaan ja annetaan materiaalin kuivua.

Kotimaisista kasveista saatavat värit olivat pääasiassa ruskean ja vihreän eri sävyjä aina siihen saakka, kunnes ulkomailta ryhdyttiin tuomaan uusia kasvivärejä ja myös eläinperäisiä värejä.

Näyttelyssä kerrotaan myös värikasvien viljelystä Euroopassa ja miten löytöretket muuttivat värikauppaa ja värimaailmaa. Hyvin pitkään lähes ainut sinistä väriä antava kasvi Euroopassa oli värimorsinko, jota kasvatettiin eniten Ranskassa ja Saksassa. Laajamittainen värikasvien kasvattaminen Suomessa oli aika mahdotonta, koska kaikki peltopinta-ala tarvittiin viljakasveille. Näyttelyssä on hyvin esillä omana ryhmänään ne kolme tärkeintä värikasvia, joita viljeltiin Euroopassa. Ne ovat krappi, värimorsinko ja värireseda. Näiden kolmen avulla värjäämisen ammattilaiset loivat muut värit.

Kuvassa vasemmalla on krapilla värjättyjä lankoja, keskellä värimorsingolla värjättyjä lankoja ja oikealla väriresedalla värjättyjä lankoja.

Värimaailmassa alkoi uusi aikakausi löytöretkien ansiosta. Aasiasta alkoi tulla indigoa, jota saadaan useista indigo-suvun kasveista. Sinisen värin lähteenä se syrjäytti värimorsingon, ja myös sinipuuta alkoi tulla Keski-Amerikasta. Muita merkittäviä eksoottisia värilähteitä olivat bresilja ja kokenilli, joka ei ole kasvi vaan kirva.

Vihreää väriä –näyttelyyn on mahdollista saada maksullinen teemaopastus. Kuvassa teemaopastuskierroksella museon omaa henkilökuntaa

Vaikka väriaineet olivat pääasiassa kasviperäisiä, niin toiminta oli saastuttavaa. Värjärien käyttämät puretusaineet sisälsivät alumiinia, kuparia ja muita metalleja, jotka väriliemen haalistuessa kipattiin vesistöön. Vesistöjä pidettiin kaatopaikkona etenkin kaupungeissa, mutta samoista vesistöistä kuitenkin otettiin vettä päivittäiseen käyttöön. Edelleen lankojen ja kankaiden värjäys on erittäin saastuttavaa, mutta väriaineet ovat muuttuneet synteettisiksi. Ongelmana on synteettisten väriaineiden öljy- ja hiilipohjaisuus ja tuotannon suuri energian ja veden kulutus.

Näyttely päättyy nykyajan kasviväritutkimukseen, jota tehdään Suomessa ja muualla maailmassa. Tutkimuksia havainnollistetaan videoesityksellä, jossa kerrotaan esimerkiksi synteettisestä mikrobiologiasta väriaineiden valmistuksessa. 

On arvioitu, että värien kysyntä kasvaa edelleen maapallon väestömäärän kasvaessa. Väriteollisuuden aiheuttamaan ympäristöriskiin on haettu ratkaisua synteettisestä mikrobiologiasta. Synteettisessä mikrobiologiassa pyritään mikrobien avulla tuottamaan väriä, jota on esimerkiksi tietyssä kasvissa. Samalla yritetään vähentää sekä veden- että energiankulutusta. Kasviväreillä ei voida kattaa väriteollisuuden kysyntää, koska siihen ei maapallon pinta-ala riittäisi. Tällä hetkellä tutkitaan myös teollisuuden sivuvirtojen käyttöä, eli jätemateriaalien muuttamista väriaineiksi.

Myös kotona voi hyötykäyttää jätesivuvirtoja, eli ruuantähteitä tai kuorijätteitä. Yksi suosituimmista kotitalousjätteistä värjäyksessä on sipulinkuori, koska se luovuttaa hyvin väriä, varsinkin punasipuli. Tässä näyttelyssä on värjättyjen lankanäytteiden lisäksi esillä muutamia tekstiilitaideteoksia, joissa on käytetty sekä kotoperäisiä että ulkomaisia kasvivärejä.   

Ulla Lapiolahden teos nimeltään aurinko vuodelta 2021. Teoksessa on käytetty villalankaa ja värisävyt ovat sipulinkuorista ja sitrushedelmistä.

Terhikki Mäkelän kutomia art-deco -tyylisiä villasukkia, joissa on käytetty eläin- ja kasviperäisiä väriaineita.

Vihreää väriä –näyttely on viesti meille kaikille siitä, miten tekstiilien värjäys luonnonkasveilla auttaa meitä elämään ekologisesti kestävällä tavalla. Erityisesti näyttelyn lopussa oleva katsaus nykyiseen väritutkimukseen antaa hyvän kuvan siitä, miten tieteellisen tutkimuksen tuloksena voidaan saada aikaan väriaineita, joissa ei enää käytetä fossiilipohjaisia raaka-aineita. Tulevaisuudessa kasvivärituotanto kasvaa varmasti mutta menetelmät ovat vielä kehitteillä. Harrastuksena värjääminen tallettaa ja jatkaa sitä perinnettä, joka oli arkipäivää Suomessa satoja vuosia.

teksti: Markku Honkola